Kansan arkisto

Vihreät on muuttunut kolmessa vuosikymmenessä – alkuaikoina vastustettiin EU:ta ja tiivistä kaupunkia

25.5.2018 10.28

Jenni Leukumaavaara

Onko vihreät ympäristö- vai yleispuolue? Tätä kysymystä on märehditty menneinä vuosina ja märehditään edelleen silloin tällöin.

Filosofian tohtori Sari Aallon mukaan kysymys on outo, sillä vihreät ei ole ollut pelkkä ympäristöliike silloinkaan, kun se ei ollut vielä puolue, vaan melko hajanainen liike.

”Eihän vihreät ole koskaan ollut pelkkä ympäristöpuolue. Se on ollut rooli, johon vihreät on ollut hirveän helppo sysätä poliittisessa kentässä”, Aalto sanoo.

Aallon kirjoittama vihreiden varhaishistoria julkaistaan ensi viikolla.

Vihreät kyllä toi ympäristökysymykset politiikkaan. Pekka Haavisto oli aikanaan Suomen ja Länsi-Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri ja toimi nimenomaan ympäristöministerinä. Pelkkä vihreiden olemassaolo on nostanut ympäristöasiat myös muiden puolueiden agendalle.

Luonnonsuojeluvihreys on pysynyt mukana, vaikka liikkeen ekologiaryhmä hävisi kamppailun liikkeen sisällä jo 1990-luvun alussa. Edellisen hallituksen aikana Ville Niinistö oli ympäristöministeri, ja vihreät ajoi läpi esimerkiksi ilmastolain.

Vihreille loivat pohjan 1970-80-lukujen vaihtoehtoliikkeet, kuten kehitysmaa-aktiivit, feministit, Helsinki-liike, vammaisaktiivit, joukkoliikenteen ja pyöräilyn puolesta puhuva Enemmistö sekä syväekologiset ryhmät.

Ennen puolueeksi muotoutumista liikkeen ydinhenkilöt – Ville Komsi, Osmo Soininvaara, Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Eero Paloheimo – väänsivät kättä paitsi siitä, pitäisikö liikkeestä tehdä puoluetta ensinkään, myös ryhmittymän tai puolueen painotuksista. Oli soininvaaralaiset yhteiskuntavihreät ja paloheimolaiset ekologit.

Puolueeksi muotoutumiseen sisältyy kassakaapeissa pantattuja kannatuskortteja, sisäistä kilpajuoksua puolueen perustamiseksi, väsytystaisteluneuvotteluja ja paiskottuja ovia. Näyttävin ulosmarssi oli, kun Vihreän elämänsuojelun liiton edustajat poistuivat Vihreän liiton liittokokouksesta lokakuussa 1987.

Elämänsuojeluliittoa ei hyväksytty vihreän liiton jäseneksi sen jäsenyydelle asettamien ehtojen vuoksi. Paloheimon luotsaama ekologijoukko ajoi järjestelmää, jossa sille olisi kertynyt merkittävästi valtaa suhteessa muihin ryhmiin.


Alkuvihreät oli varsin erilainen kuin nykyinen Eurooppa-myönteinen kaupunkipuolue.

Vihreät vastusti hanakasti EU:ta vielä 1980-luvun lopulla. Pelkona oli, että ympäristönsuojelu heikkenee EU:n myötä. Lisäksi EU:n nähtiin edustavan globaalia kilpailukykyä painottavaa kasvupolitiikkaa, jota vihreät vastustivat.

Yksi vihreiden vaihtoehtoliikkeen juurista, Helsinki-liike ja sen myöhempi versio Vaihtoehtoinen Helsinki, torjuivat pääkaupungin kasvua. Liike vastusti muun muassa sataman kasvattamista, tiiviimpää rakentamista ja ihmisten pakkautumista Helsinkiin.

Helsinki-liikkeessä vaikutti moni vihreän liikkeen keskushahmoista, kuten Soininvaara ja Komsi. 

”Nyt tilanne on toinen, puhutaan tiiviistä kaupunkirakenteesta. Silloin nähtiin, että maaseutu on parempi ympäristö vihreälle elämäntavalle”, Aalto kertoo. 

Toisaalta vihreät on aina painottanut, ettei rakentamisen nimissä tuhottaisi tärkeitä viheralueita ja vanhoja asuinalueita. Liikennepolitiikassa on johdonmukaisesti edistetty polkupyöräilyä ja julkista liikennettä.


Nykyään vihreät on virallisesti ja yksiselitteisesti feministinen puolue. Aina se ei ole ollut itsestäänselvää.

”Liikkeessä on sama ongelma kuin laajemminkin yhteiskunnassa: julkkismiehet ja vaikenevat naiset”, 1970–80-luvun vaihtoehtoliikkeen voimahahmo Taina Bertell kirjoitti Komposti-lehdessä 1981.

Ylioppilaslehdessä Bertell pohti, onko puolueiden kahvinkeittäjänaisista tullut vaihtoehtoliikkeiden yrttiteenhauduttajia.

Bertell toimi Helsingin kaupunginvaltuustossa Ville Komsin varavaltuutettuna Vaihtoehtoinen Helsinki -liikkeessä vuosina 1980–84 ja valtuutettuna vuodesta 1984. Bertell ajoi ja sai läpi muun muassa sen, että lastenvaunujen kanssa kulkevat saavat matkustaa joukkoliikenteessä ilmaiseksi.

”Hän oli tärkeä hahmo, joka yritti tuoda vaihtoehtokulttuuriin feminismiä ja naisten näkökulmaa”, kertoo Aalto.

Feministeille oli paha takaisku, että ensimmäiset kansanedustajat olivat miehiä. Ensimmäinen vihreät feministit -ryhmä jättäytyi puolueen ulkopuolelle, koska vastusti puoluerakenteita.

Katkeransuloisista muistoista huolimatta feminismi jätti jälkensä puolueeseen. Alkuvihreät omaksuivat monia feministisen liikkeen toimintatapoja – johtajien kierrätyksen, jokaisen oikeuden puhua, jäsenäänestyksen puheenjohtajasta – ja uudistivat politiikan toimintatapoja.

Vaihtoehtoliike oli yrttiteenkeittäjäpuheista huolimatta puolueita tasa-arvoisempi, Sari Aalto muistuttaa. Kun vuonna 1984 vaihtoehtoliike teki kunnallisvaaleissa läpimurtonsa ja sai 101 valtuutettua yhteensä 50 kuntaan, heistä yli puolet oli naisia. Muissa puolueissa naisia oli joka neljäs.


Vihreät on aikuistunut. On olemassa aikuinen sukupolvi, jonka koko elämän ajan vihreät on ollut puolue muiden joukossa. Kaukana on vaihtoehtoliike, jossa väenkokoontumiset saattoivat alkaa rituaalitanssein ja intialainen mystiikka oli vahvasti mukana.

Vihreät on kasvanut keskisuureksi puolueeksi, joka on kannatusmittauksissa vuoden ajan kolkutellut kolmen suurimman puolueen porstuassa. Kannatus on keikkunut 14 prosenttiyksikön tuntumassa.

Aalto arvelee, että nykyvihreillä olisi oppimista vihreiden alkuaikojen kansanedustajalta Ville Komsilta. Komsin mielestä liikkeen ei pidä vaikuttaa liian näkyvästi ja jyrkästi ympäristöasioiden puolesta. Tärkeintä oli kuunnella kaikkia ja pystyä muuttamaan myös omaa näkemystä tarvittaessa. 

”Asioiden omimista ja vihreiden itsekorostusta tärkeämpää oli, että vihreitä oli eri puolueissa”, Aalto sanoo. 

Kirja Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ilmestyy toukokuussa. Kustantaja Into-Kustannus. Jutussa käytetty lähteinä myös Vihreän Langan juttuja vuosilta 1993, 2015 ja 2017.

Vihreät  historia  politiikka  vihreä liitto 

Tweet